Muistovärssyt
Viimeiset sanat läheiselle
Siunaustilaisuudessa arkun äärellä on tapana lukea surukortista tai -nauhasta viimeiset sanat jäähyväiseksi poismenneelle läheiselle. Tälle sivulle olemme koonneet erilaisia muistovärssyjä aihealueittain jaoteltuna helpottamaan viimeisten sanojen valintaa. Värssy voi hyvin olla myös jokin henkilökohtaisesti tärkeä raamatunkohta tai runon katkelma. Viimeisiksi sanoiksi voi myös itse kirjoittaa vapaamuotoisesti haluamansa sanat, mitä ikinä edesmenneelle tahtookin sanoa. Vaikka surukortin teksti yleensä luetaankin kappelissa siunaustilaisuudessa ääneen, ei tämä tietenkään ole pakollista. Perinteisesti surukorttiin kirjoitetaan ensin valittu värssy ja sen jälkeen saatesanat, kuten “Isää lämmöllä muistaen, Lapset perheineen”. Erilaisia saatessana vaihtoehtoja löytyy myös sivulta värssyjen jälkeen listattuna.
Nooassa kiinnitämme surukukkiin tai laitteisiin tilanteeseen sopivan surukortin tai teemme kauniin surunauhan, johon kirjoitamme valitut sanat aina käsin. Kortit laminoidaan, jotta ne säilyvät haudalla pidempään. Isommissa kukkalaitteissa surukortti kuuluu kukkien hintaan, muuten sen hinta on 5€, surunauhan hinta on 15€. Surunauhaan suosittelemme valitsemaan maltillisen mittaisen värssyn jotta nauhasta voidaan tehdä helppolukuinen ja käytännöllisen mittainen.
Mikäli värssyn, kortin tai nauhan valinta mietityttää, autamme mielellämme Nooassa valitsemaan sopivan kokonaisuuden.
Oheisista linkeistä pääset suoraan haluamaasi osioon:
Yleisiä
Nousussa päivän
laulussa sinisen linnun,
siellä on matkamme määrä.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks’ sammu, ken elämästä lähti.
Nukkuos tähti helmassa päivän.
Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
Pohjaan sydäntemme kätkemme kyyneleemme,
ikävän ainiaisen.
Siellä, missä nyt olet,
kukkii kaunein maa.
Siellä tuuli lempein puhaltaa.
Pysähtyi sydämsi pursi
rauhan vienoille vesille,
armon auringon sylihin
Niin kuin muutto lintusen tie,
taivasta kohti kulku vie.
Muistoista aika rankentaa lohdutuksen.
Sydämessä soi laulu hiljainen ja sanaton.
Metsä hiljainen huminoi
kiire poissa on.
Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät
kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.
Vanhemmalle, Isovanhemmalle
Muun korvas aika, minkä vei,
sydäntä äidin konsaan ei.
Olit aina niin hyvä ja herttainen,
siks muistamme sua kaivaten.
Hän sinne eellä lähti,
mua siellä odottaa,
on hellä johtotähti
lähemmäs Jumalaa
Kaipaa tuttu polku
rakkaan jalan astuntaaa,
tuuli kotipuussa nyyhkii, valittaa.
Itsesi uhrasit, kaikkesi annoit,
hellien meitä vaalit ja kannoit.
Sydän lämmin ei syki enää,
vaan muistosi kaunis iäti elää.
Nuku äiti unta rauhaisaa.
Suo anteeksi, Isä
kyyneleet nää,
ne rakkautta on
ja ikävää.
Me muistamme äitiä siunaten,
elit kaikkesi antaen, uhraten,
unes olkoon kaunista pyhää.
Olit äiti niin hyvä ja herttainen,
oli sydämes’ jalo kuin kulta,
palkitkoon Isämme taivainen,
mitä saaneet oommekaan sulta.
Oi Herra, palkitse äidin vaivat,
niin paljon aikaan nuo kädet saivat,
vain vähän vaadit,
mutt’ paljon annoit,
luo Luojan murheesi hiljaa kannoit.
Heittäkää hiljaa arkulle multaa,
siellä on mummu, siellä on kultaa.
Jäi ahkera työsi muistoksi meille
hyvän sydämes ohjeet elämän teille.
Sä aina muistit ja huolta kannoit,
et paljon pyytänyt vaan kaikkesi annoit.
Olit aina niin hyvä ja auttavainen,
oli sydämes jalompi kultaa.
Jätit meille muiston valoisan,
niin kauniin rakkaan ja hyvän.
On kotipiha tyhjä ja hiljainen
ei kuulu askelees poluita sen.
Sä aina autoit ja ahersit
ja paljosta huolta kannoit.
Suo kiitämme äitimme kaikesta
ja siunaamme muistoas kaunista.
Sä, Herra palkitse äidin vaivat!
Sun taimes hoitoa hältä saivat.
Sun suuren lempesi kirkkaudesta
näen säteen äidin katsehesta.
Siks’ tuntuu päivä kuin maillaan ois’
Tään silmän loiste kun sammui pois.
Kera syksyn lehtien,
lähdit Isä kultainen.
Vaipui käsi vakaa, ahkeroiva,
uneen uupui isän rakkaan pää.
On isän neuvot loppuneet,
hän hiljaa nukkui pois.
Näin emme olis’ tahtoneet,
on meiltä paljon pois.
On kuin aurinko laskenut ois’,
Isän silmä kun hiljaa sammui pois.
Kun loistat tähtenä iltataivaan,
niin muistathan lapsias’ päällä maan.
Teit eestämme, Isä, niin paljon työtä,
siitä sinulle kiitos – ja hyvää yötä.
Soita tuuli, kerro ikävämme,
uni kaunis anna mummollemme.
Soi kirkonkellot hiljaa
yli talvisen kirkkomaan,
sinne saatamme mammamme rakkaan
papan vierelle nukkumaan.
Vaiti seisoo pihapuut
ikävöivät kukkamaat
kaipaa tuttu pihapolku
rakkaan jalan astuntaa.
Ikuisuus on hyvin lähellä,
vain sydämen matkan päässä
Oli sulla sydän niin lämmin ja hellä,
oli siellä paikka meillä jokaiselle,
mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit,
meitä aina muisit ja huolta kannoit.
Kauniit muistot voimaa antaa,
surun raskaan hiljaa kantaa.
Tarjosi taivas äidille rauhan,
leppoisan levon ja unen niin lauhan.
Ei syki enää sydän lämpöinen,
on poissa rakas, läheinen.
Kuvasi kultaisen sujlemme
kätköihin sydämen.
Tuolle puolen rannan
Äidin hyvän kannan -ikirakkauteen.
Päivinä kauniin kesäisen
hiljeni sydän kultainen.
Lähtösi vaikea kestää on
surumme suuri ja sanaton.
Lohtuna muistot rakkaat.
Tää olkoon kallein ohje elomme tiellä:
Meitä äiti vartoo taivaassa siellä.
Äkillinen kuolema
Koskaan ei tiedä,
onko aikaa paljon vai vähän.
Yhtäkkiä vain huomaa,
se päättyi tähän.
Kun sammuu sydän läheisen,
on aika surun hiljaisen.
Kun iäisyyden kutsu soi,
ei ihmiskäsi mitään voi.
On lähdön hetki salainen,
vain Luoja voi yksin tietää sen.
On tiedossa yksin Korkeimman,
miten pitkä on taival vaeltajan.
Käsissä elon Herran päiviemme määrä on.
EI tunne tietänsä ihminen,
elo on kuin haihtuva hetkinen.
Jokainen lähtö voi olla viimeinen,
jokainen hyvästijättö ikuinen.
Miks nyt, ei myöhemmin,
sen Luoja tietää yksinään.
Suru soittaa mielen
mustin koskettimin.
Päämme painuu
ja sydän lyö hiljaa,
me nöyrrymme eessä Luojan.
Herra opeta meitä tahtoosi tyytymään.
Luoja päättää päivistämme,
tietää, tuntee elämämme.
Antaa rauhan, levon suo,
jokaisen hän kutsuu luo.
Tärkeämpää on se, että ihminen eli, kuin se että
hän kuoli.
Suru asuu sydämissämme
onnelliset muistot elävät mielessämme.
Usein elon vainiolla
iltakello lyö,
usein lyö se silloinkin,
kun kesken jääpi työ.
Kuinka lyhyt elämä olla voi,
mutta muisto ikuisuuden kestää.
Kuka uskoa vois,
tuli vuorosi sun lähteä pois.
Soi kutsu taivaan niin yllättäen
sen edessä nöyrrymme vaieten.
Kaikki alkaa pienestä,
ja kasvaa ja tulee suureksi;
vain murhe, joka syntyy suurena,
pienenee ja hiljenee ajan myötä.
Nopea on lento pääskysen,
nopeampi lento hetkien.
Vasta kevät on,
kun jo syksyn tuntee ihminen.
Luonto on antanut meille lyhyen elämän,
mutta hyvin käytetyn elämän
muisto on ikuinen.
Tuhkasta nousee aamu, kyynelitä uusi päivä.
Niin lyhyt oli sinulle elämän tie,
ei kato tuoni, kenet se vie,
se oli määräys Korkeimmalta,
vaikka se tuntuu niin karkealta.
Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho
kun tulli käy hänen ylitseen
ei häntä enää ole.
Mitä tummempi taivat,
sitä kirkkaammat tähdet.
Mitä suurempi suru,
sitä lähempänä Jumalaa.
On kädessä kulku kohtalon.
Tahtosi, Isä, tapahtukoon.
Puolisolle
Lepää rauhassa puoliso hellä,
suru raskas on sydämellä.
Me kuljimme yhteistä taivalta,
pienen kappaleen maista matkaa.
Sinä saavutit sataman rauhaisan,
minä yksin saan tietäni jatkaa.
Minä rakkaani kohtasin
elon tuulien tuiveroissa.
Nyt yksin taas taivallan polkuain,
on rakas viereltäin poissa.
Olit puoliso jalo ja parhain,
minkä ihminen matkalleen saa,
kyynelhelmiksi vaihtui jo varhain,
mikä kalleinta ois’ omistaa.
Ei käynyt niin kuin luulin,
elon polkumme erkani jo,
eron kellojen soivan kuulin,
meni pilveen aurinko.
Niin lyhyt oli onnemme latu,
niin kaunis kuin kaunehin satu.
Vain muistot ja rakkaus jäljellä on
ja kaipaus sammumaton.
Paikkasi on tyhjä
– kaipaus suuri ja rajaton.
Elon polkuja kulkiessain,
sua muistelen rakastain.
Polkua mennyttä katselen,
sidon muistojen kukista seppeleen.
Siihen kukat niin ilon kuin murheenkin,
polun varrelta poimin,
jota kuljettiin.
Rakkaus on suurin,
ei se sanoihin eikä kyyneliin mahdu.
Kauniit olivat onnemme päivät,
kauniit muistot jäljelle jäivät.
Näkemiin,
me tapaamme kerran
käsi kädessä luona taivaan Herran.
On raskasta luopua rakkaimmastaan,
vaikka tietääkin: hetkeksi ainoastaan.
On rakkahin riistetty rinnaltain pois,
mikä tuska enää suurempi ois.
Unen purppurasiltaa pitkin tule
kun kaipuu on lohduton,
pidä kädestä kiinni silloin,
kun minulla vaikeinta on.
– Ja luokses’ kun tulen – milloin?
ole minua vastassa silloin.
Lapselle
Jeesus, ystävä lapsien
ota syliisi pienoinen.
Ei ollut lapsemme tänne luotu
maailman virtojen vietäviin,
vain taivaan lainaksi meille suotu
ja siksi muuttikin taivaisiin.
Rakas lapsemme pienoinen,
nuku suojassa taivaan enkelien.
Enkelit uneen sinut tuudittaa,
enkelit meitäkin meitäkin lohduttaa.
Me tiedämme, et ole siellä yksin.
Kuljet sielläkin käsityksin.
Ota syliisi, Isä Tainainen,
ota lapsemme ainokainen.
Ole hänelle hyvä ja hellä,
pidä povella lämpöisellä.
Niin lähdit enkeli kultainen,
luo taivaan omien enkelten.
Ota syliisi, Isä taivainen,
nyt lapsemme pienoinen.
Sun kuvasi, lapseni kultainen,
mä kätken pohjahan sydämen.
elon polkuja kulkiessain,
sua muistelen siunaten, rakastain,
Lahja taivahasta olit meille.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
hänt’ ihana enkeli kotihin vie.
Kiitos yhteisistä päivistä lapsuuden,
kiitos vuosista jälkeen sen.
Sua kaipaan aina, eli kultainen.
Olit niin kuin tähden lento,
lapsukainen, pieni hento.
Valon sä loit kotihimme,
ikikaipuun sydämiimme.
Pois kulki kultainen elämä.
Äidin ilo, isän toivo,
Isoäidin silmäterä.
Vaikene sydän, kuuntele hiljaa
on kuolema niittänyt kalleinta viljaa.
Sinne toivon siivillä
jo sydän pieni lennä!
Siellä kun on kotomaani,
sinne tahdon mennä.
Kevyt, autuas, pieni aivan,
enkeli viaton,
joka jälkeen leikkinsä vaivan
nukkunut on.
Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell’ on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.
Levolle lasken Luojani,
armias ole suojani.
Jätti jäljen ihanan,
kaaren kauniin, loistavan,
lensi syliin Jumalan.
Katkesi pienen
linnun lento,
sävel jäi –
ja se heläjää
Nyt tallella on lapsi luona Herran.
Ei Herra jätä lasta milloinkaan.
Niin lähdit enkeli kultainen, luo taivaan omien enkelten.
Helmassa hellän paimenen
hyvä olla on lapsosen.
Niin kuin Isä siunaa lastaan,
syliis ota hänet vastaan.
Hän oli meille laina taivaasta,
hän kotiin oikeaan on mennyt vasta.
Sä olit lapsi valon kartanoiden
ja täällä vieras vaan.
Sä olit äidin armas ja isän kukkanen
sä olit Herran lahja
täällä ajan lyhyen.
Isä Taivaan, katso lastas,
joka palasi luoksesi.
Vaan ylitse kaikkien kyynelten
tuhat muistoa meitä lohduttaa.
Ne tallessa päivien menneiden,
tuhat muistoa kultaakin kalliimpaa.
Sairauteen menehtyneelle
Sydän uupunut levon sai,
valkeni ikuinen sunnuntai.
Niin väsyneenä loppumatkan kuljit,
uneen rauhaisaan sä silmät suljit.
On hiljaisuus ja suru sanaton,
mutt’ tiedämme – sun hyvä olla on.
Loppui tuska, tuli rauha,
uni kaunis ikuinen.
Ei auttanut apu ihmisten
ei rakkaus, rukous läheisten.
Olit toivossa päästä viel’ kotihin kerran,
mutt’ matkasi johti luo taivahan Herran.
Soitteli tuuli jo kauan meille
surun viestiä hiljalleen,
katseli aikaa elämän Herra,
kutsui pois sairaan ja väsyneen.
Poissa on tuskat, ohi on arki ja työ,
vain lempeät mainingit rantaan lyö
– Isän kotiin matkaaja palaa.
Siellä on polut tasaiset astua.
Siellä ei silmät voi kyyneliin kostua.
Siellä on vihreät kunnaat ja lehdot.
Siellä on pehmeät nukkua kehdot.
Sinun luonasi on väsyneen hyvä olla.
On tuska, sairaus, kyyneleet nää,
sun kohdaltas ohi kaikki tää.
Nyt aurinko kirkas ja lämpöinen
on paistava sulle ikuinen.
Aamun tullen sydän sammui.
Loppui vaivat maalliset.
Kauniit muistot meille jäivät.
Suru suuri sanaton.
Hiljeni askel elontiellä
uuvuit kun sairaus voimasi vei.
Nukkuos rauhassa kauneinta unta
muistosi koskaan unhoitu ei.
Kiitos ja siunaus hiljainen myötä
matkalle,jossa ei tuskaa, ei yötä.
Hän kotona on, uusi elämä siellä,
me viivymme hetkisen itkujen tiellä.
Hiljaisuuden rannalla vallitsee suuri vapaus.
Kun tuskien jälkeen levon saa,
se lepo on tyyntä ja rauhaisaa.
Hiljaa Herran hetki koitti, taukos tuska, armo voitti.
Ystävälle
Hyvän, iloisen ihmisen muisto,
miten mieltä se lämmittää,
miten aina sen soinnusta sieluuun
sävel kirkas soimahan jää.
Ei hyvästijättö ole tää,
et pois ole mennyt,
vaikka emme sua nää.
Olet tuskamme, onnemme jakanut ain’,
siksi sanomme kuten ennenkin vain:
“Hyvää matkaa!”
Aurinko laskee, jo pitenee varjot,
aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa ystävä kallehin…
Kari Rydman
Rakas ystävä
ei koskaan kuole.
Hän elää ajatuksissamme,
sydämissämme, muistoissamme.
Tuuli puhaltaa, missä tahtoo;
Ja sinä kuulet sen huminan,
Mutta et tiedä, mistä se tulee
Ja minne se menee.
Joh.3:8
Jokaisessa poisnukkuneessa ystävässä me
kadotamme osan itsestämme,
usein juuri sen parhaan osan.
Vanhukselle
Siell’ kaunis kannel soi,
veisaamme virttä uutta.
Päättyi pitkä kaari elon,
väsynyt on saanut levon.
Nuku unta rauhaisaa.
Oi Herra, jos mä matkamies maan
lopulla matkaa nähdä sun saan.
Katsoi Herra ajan täyttyneen,
kutsui luokseen väsyneen.
Uupunut matkaaja
rannalta himmeän maan
astui aurinkolaivaan
suureen valkeaan.
Hiljaa voimat uupui,
lähdön hetki läheni,
Väistyi vaiva, tuli rauha,
uni, kaunis, ikuinen.
Kun Luojamme niittää kypsää viljaa
ja noutaa matkaajan väsyneen,
kun sydän lämpöinen sammuu hiljaa,
oisko aihetta muuhun kuin kiitokseen.
Ihanaa on väsyä viimeisen kerran,
nukkua sylihin taivaan Herran.
Ota syliis’, olen loppuun väsynyt,
ota syliis’,
en muuta pyydä nyt.
Ota hiljaa kämmenelles’ Jumala,
niin hyvä väsyneen on siihen nukkua.
Palaa aikansa liekki elämän,
hehkuu hiillos,
hiljaa hiipuu
– sammuu pois.
Elon päivä iltaan kallistuu,
sato kypsä maahan painautuu,
taipuu täysinäinen tähkäpää,
työ ja muistot aina jälkeen jää.
Vaan sitten, ehtoon suussa,
kun sauna savuaa,
visertää lintu puussa
ja laine nukahtaa.
Mä työnnän airot veteen
ja soudan verkalleen
taivaan valkamaan.
Väsymys tuli kuin hiipien hiljaa
vei voimat ja unen antoi.
Se taittoi sukumme vanhinta viljaa
pois rakkaamme luokseen kantoi.
EI kuolema ole arvoitus,
joka kerran ratkeaa.
Se on ihmisen ihana oikeus
taipaleensa tehtyään nukahtaa.
Nyt iltakello lyö ja päättyi pitkä päivätyö.
Lepoon hyvään suloiseen,
Herra kutsui väsyneen.
Hiljeni askel, sydän uupui,
Herramme näki ja luokseen kutsui.
Siell’ kukkia täynnä on maa,
sydän väsynyt levätä saa.
Kevyt kulkea on, ei ahdista siellä
ei tuskaa tunneta taivaan tiellä.
Kun aamu saapui, niin matka päättyi
ja uneen uuvutti väsyneen.
Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen,
on rauha sydämessä nukkuneen.
Hiljaaa tarttui käsi Herran
käteen väsyneeseen,
hiljaa siirtyi sielu
lepoon ijäiseen.
Vei kotiin Herra jo uupuneen,
elon pitkän kulkea antoi.
Otti syliinsä vanhan ja väsyneen,
hänet rauhan rantahan kantoi.
Rauha uneen uupuneelle,
matkan määrään saapuneelle.
Takana elämän tuulet, eessä rauha – iäisyys.
Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka laskettu on.
Kaunis on kuunnella kutsua Luojan,
nukkua pois,
kun uupunut jo on.
Kauniina nauhana vuosien päivät
helmenä jokainen muistoksi jäivät.
Elämän päivien ketju on kallis,
helmist’ en yhdenkään kadota sallis.
Niin lyhyt askel
ajasta ikuisuuteen,
niin kapea raja,
välillä taivaan ja maan.
Kun kerran viimeisen suljen nämä silmäni unista maan, yhä ylemmäs silloinko kuljen, yhä kauemmas nähdäkö saan.
Yrjö Jylhä
Vihreäisille niityille
Hän vie minut lepäämään.
Ps.23:2
Kotiin valkeaan uuteen
viimeinen venhe vie.
Lempeään hiljaisuuteen
päättyy kulkijan tie.
Emme unohda muistoasi kaunista, hyvää,
viimeinen leposi olkoon rauhaisaa syvää.
Täyttyi määrä päivien
joutui päivä iltaan.
Kääntyi katse taivaan kaarisiltaan.
Levon hetki on tullut,
Taivas sinut syliinsä sulkenut.
Loppusanoja
Rakkaudella muistaen,
Kiitollisuudella muistaen,
Kaipauksella muistaen,
Sanomattomasti kaivaten,
Kiittäen ja kaivaten,
Isän /Äidin iäisyysmatkaa siunaten,
Syvästi kaivaten,
Kaikesta Äitiä/Isää kiittäen,
Lepää rauhassa
Muistoa kunnioittaen,
Ystävyydestä kiittäen,
Jälleennäkemisen toivossa,
Ihminen kuolee, muisto elää, Lepää Herrasi huomassa.
